Mummu ja Ukki näyttävät mallia
Kun Keiketyksen harjoituksissa ohjaaja näkee polkkatyyleissä liikaa hajontaa, hän komentaa Mummun ja Ukin näyttämään mallia. ”Mummu”, Leena-Liisa Kemppainen (69 v) ja ”Ukki”, Aulis Kemppainen (76 v) ovat tanssineet yhdessä kohta viisikymmentä vuotta. He tapasivat Kuhmossa vuonna 1956, jolloin Leena-Liisan sisko tuli Ylivieskasta opettajaksi Paloniemen koululle ja otti siskonsa mukaan lapsenhoitajaksi. Suomen vastakkaisilla laidoilla syntyneet nuoret mieltyivät toisiinsa eivätkä pitkään miettineet, vaan menivät jo kolmannella tapaamiskerrallaan kihloihin. Häät pidettiin Ylivieskassa ja vuotta myöhemmin syntyi esikoinen, Timo ja seuraavana vuonna synnyin minä, kuopus.
Leena-Liisa ja Aulis olivat molemmat harrastaneet tahoillaan kansantanssia nuorisoseurassa. Kuhmossa ei kuitenkaan ollut enää toimivaa tanhuryhmää, joten harrastus jäi yli kymmeneksi vuodeksi. Muistan, että tanssista kyllä kotona puhuttiin ja polkan askeleiden opettaminen meille lapsille kuului peruskasvatukseen. Paloniemen koululla alkoi vuonna 1973 kansalaisopiston voimistelupiiri. Miehet ja naiset kokoontuivat omiin ryhmiinsä. Miehiä ohjasi Mauno Piipponen ja naisia Maire Lehtinen. Naisten piirissä opiskeltiin myös kansantanssia ja ryhmä esiintyi ensimmäisenä vuonna tyttöpareilla. Kun pariskunnat oli jumpan houkuttelemana sopivasti saatu samaan rakennukseen, Maire keksi yhdistää ryhmät illan päätteeksi ja alkoi opettaa kansantanssia myös miehille. Siitä sai alkunsa Paloniemen tanhuajat, joka toimi vireästi useita vuosia. Koko Kemppaisen perhe oli mukana, minäkin tanssin veljeni parina.
Kun kansalaisopiston tanhupiiri aloitti toimintansa Kuhmon keskustassa, osa Paloniemen tanssijoista siirtyi sinne, ja Paloniemen ryhmän toiminta lakkasi. Vuonna 1989 ohjaajana toimi Kirsi Liukkonen ja päätettiin perustaa oma nuorisoseura kansantanssille Kuhmoon. Niin syntyi Kuhmon Keiketys ry, jonka perustajajäseniä Leena-Liisa ja Auliskin ovat. Toiminta jatkui vireänä ja ulkomaan esiintymismatkat tulivat kuvioihin.
Keiketykseen perustettiin lapsiryhmä, jota Leena-Liisakin vuorollaan ohjasi. Tanssijoiden joukossa oli hänen vanhin lapsenlapsensa, Timon tytär, Anna-Mari. Kun Anna-Mari kutsui Leena-Liisaa Mummuksi, koko lapsiryhmä seurasi mallia ja lopulta myös aikuisten ryhmä alkoi kutsua pariskuntaa Mummuksi ja Ukiksi. Muutkin lapsenlapset ovat olleet mukana Keiketyksen toiminnassa. Antti on soittanut klarinettia. Mikko ja Leena ovat aloittaneet tanssijoina ja toimivat nyt pelimanneina. Ainoastaan Timo-Pekka on vielä onnistunut pysyttelemään Keiketyksestä syrjässä.
Eläkkeelle jäätyään Mummu ja Ukki ovat säilyttäneet liikuntaharrastuksensa.
Talvisin he käyvät viikoittaisten tanhuharjoitusten lisäksi erityisliikunnan jumpassa ja hiihtävät ahkerasti. Kesäisin aika kuluu kalastellen,
puutarhaa hoidellen ja esiintymis-matkoihin valmistautuen. Aina kun tavataan, kääntyy puhe ennen pitkää kansantanssiin.
Satu Ylönen
Ne normaalit harjoitukset
Kello on 18.30 sunnuntai-iltana. Nuorisotalolla ohjaaja, Maire selaa cd-levyjä ja pyörittelee papereita. Vasta puolet porukasta on paikalla. Jos kovasti pyryttää, Hemppa ei pääse tulemaan kinosten takaa Saunajärven perukasta. Soitetaan ja kysytään, miltä keli näyttää. Harva on se kerta, ettei joku ääneen ihmettele, miten tänne on taas vapaaehtoisesti tultu ”tyhjää hyppäämään”.
Normaaleilla harjoitusvaatteilla ei oikein kauppaan kehtaisi mennä – nilkkakengät, puolisukat ja tuulitakki vedettynä hameen ja t-paidan päälle. Pojilla on yleensä verkkarit tai suorat housut ja tytöillä hame tai verkkarit. Pojat vertailevat pohjista kuluneita supikkaitaan ja vertuuttelevat, että kun nämä kuluvat loppuun, eivät enää uusia osta. Ja jo seuraavan esiintymisen edellä ovat alle ilmestyneet tuliterät tanhukengät Töysän kenkätehtaalta. Se siitä lopettamisesta.
Varttitunti on kulunut. Porukka on levittäytynyt seinänvierustan penkeille istumaan ja ottaa esille juomapullojaan. Vettä ja mehua kuluu harjoituksissa, jos vain ohjaajan silmä sen verran välttää, että juomapullolle ehtii poiketa. Jos kenelläkään ei ole mitään ilmoitettavaa tulevista harjoituksista, matkoista tai esiintymisistä, yritetään saada Ahti päättämään formulajuttunsa, komennetaan väki seisaalleen ja aloitetaan.
Ohjaaja ilmoittaa ensimmäisen tanssin nimen, jolloin aletaan ihmetellä, miten se mahtaa alkaa. Yleensä tässä vaiheessa Topi kysyy ”Millä jalalla?” Kyllähän Topi tietää, että yleensä lähdetään ulkojalalla, ellei sitten lähdetä sisäjalalla tai menopuolen jalalla, vasemmalla tai oikealla. Maallikolle termit eivät ehkä avaudu, sillä kenelläpä muulla kuin tanhuajalla voi olla kyseiset viisi jalkaa.
Kun musiikki alkaa soida, kaikki säntäävät liikkeelle riippumatta siitä, onko kappale oikea vai väärä. ”Kyllä musiikki sen sanoo” vastataan sille, joka vielä uskaltaa kysellä vuoroja. Tyylejä on monia. Ohjaaja yrittää saada esitykseen jotain yhtenäisyyttä, mutta persoonalliset otteet pistävät silmään. Viralliset hymyt ja katsekontaktit ovat harjoituksissa yleensä hukassa, mutta muuta naurua ja hösellystä löytyy siitäkin edestä. ”Töminät ja suhinat pois!” Se tarkoittaa sitä, että askeleen tulee olla kevyt eikä jalkoja saa laahata pitkin lattiaa. Ne keveydet säästetään yleensä esityksiin. Kun kansallispuvut laitetaan päälle, tanssiin tulee kummasti ryhtiä ja kuviot pysyvät paremmin kohdallaan.
Parin tunnin kuluttua harjoitukset ovat ohi. Viikon tanhuannos on nautittu tutussa seurassa. Hemppa ajelee takaisin Saunajärvelle. Kauimmaiset jäsenet käyvät ajoittain Kajaanista, Paltamosta ja Nurmeksesta saakka. Tanhu on hyvin liikuttava taiteen laji.
Satu Ylönen